Antennit pystyssä?

Miten arvioida vaikuttavuutta työnohjauksessa?

Joskus tuntuu ”henkimaailman asialta”. Erityisesti ryhmäohjauksissa, jossa ihmisiä – mieliä on monia. Milloin ohjaus on onnistunutta? Milloin siitä on saatu irti niitä asioita mitä tavoitellaan? Milloin se on ollut vaikuttavaa? Kuka näitä arvioi?

Tästä keskustelimme myös koulutuspäivillämme viikko sitten. Pohdimme erilaisia mittareita ja palautteen merkitystä ohjauksen vaikuttavuuden ja onnistumisen arvioinnin välineinä. Keskustelimme myös siitä, miten itse voisi arvioida vaikuttavuutta tai onnistumista.

Otan ohjaukseni vakavasti, vaikka haluan luoda rentoa tunnelmaa ohjaustilanteisiin ja käytän myös huumoria ohjauksissani. Otan vastuuta tekemisestäni aina. Ajattelen ennen ohjauksia ryhmän tavoitteita, mistä olemme viimeksi puhuneet, mihin olemme jääneet, mistä olisi hyvä jatkaa. Ja samaan aikaan tiedostan sen, että minun tulee olla tarvittaessa tiettyyn pisteeseen saakka valmis ”nollamaan” omassa päässäni säilössä olevat asetetut tavoitteet, ja astella paikalle avoimena ja ”tyhjänä”, valmiina tarttumaan siihen, mikä juuri tässä hetkessä ryhmässä tuntuu tärkeältä.  

Tehtävä ei ole aivan yksinkertainen ja helppo aina, ja arvioinnin kannalta myös ajoittain aika piinaava. Kun et tiedä mitä tarjolla milloinkin on, ja tehtävänäsi on kuitenkin napata nopeasti kiinni siitä, mitä ryhmä ehkä toivoo ja tarvitsee – ja samaan aikaan muistaa taustalla olevat yhteisesti asetetut tavoitteet, on tehtävä lopulta melko haastava.

Tällaisessa tehtävässä ja työssä vaikuttavuuden ja onnistumisen arviointi on mielestäni haastavaa juurikin vaihtelevien tilanteiden, monien mielien yhtäaikaisen huomioimisen, ja päällekkäisten tavoitteiden – toisaalta hetkessä olemisen ja toisaalta taas asetettujen tavoitteiden mukana kuljettamisen kautta.

Sekä ryhmän, että itsenikin vuoksi pyrin aina kokoamaan ohjaustilanteen sen loppumetreillä. Pyrin summaamaan mistä tänään puhuttiin, kysymään eri tavoin miltä tämä ohjaus tuntui, puhuimmeko oikeista asioista, toiko ohjaus jotain uutta tai kaivattua selkeyttä hetkeen. Kokoamisen tehtävänä on tehdä näkyvämmäksi se, mitä olemme ohjauksessa yhdessä saaneet aikaan ja ehkä herättää vielä ajatuksia tai miettimisen aiheita ryhmälle ohjauksen jälkeen tapahtuvaksi kehittymiseksi – ajalle, jolloin me emme tapaa.

 Mistä sitten tiedän, miten onnistuin tai mitä ryhmän monet mielet ohjauksesta milläkin kerralla ajattelivat? En täydellisesti mistään. Suoran palautteen kautta toki voi arvioida sitä, mitä ryhmä sai ohjaukselta. Aina palautetta ei kuitenkaan – ainakaan kysymättä tule. Tämä altistaa tulkinnoille ja aktivoi monenlaisia ”antenneja” omassa mielessä, joiden avulla koettaa päästä kärryille siitä, miten ryhmä koki nyt tämän yksittäisen ohjauksen, mitä heille jäi käteen, ja lopulta: onnistuinko tehtävässäni.

”Antennit” ovat monin tavoin hyödyllisiä lisiä ihmistyössä, ja usein niistä on etua hetkellisissä vuorovaikutustilanteissa. Arviointityöhön ne eivät mielestäni kuitenkaan sovi. ”Antennit” kuitenkin pohjaavat monella tavalla tunteisiin, olettamuksiin ja arveluihin, joiden varaan puhdasta arviointia ei voi jättää.

Siksi aion jatkaa edelleen tunnelmien ja kokemusten kysymistä pitkin matkaa ohjausprosessien aikana ja kehittää vielä palautteen keräämisen menetelmiäni. Voin huomioida ”antennieni” signaalit, mutta muistaa myös niiden rajallisuuden.

Ohjauksissa kun on lopulta aina kyse myös vuorovaikutuksesta; kahden tai useamman kaupasta, jossa kaikilla osapuolilla on omat roolinsa ja vastuunsa. Tämän oivaltaminen ei poista tai vähennä työnohjaajan vastuuta tilanteessa, mutta tuo esille myös sen tosiasian, että työnohjauskin on prosessi, jossa tarvitaan kaikkia – ja jossa myös onnistutaan yhdessä.

– Janina